Murrosiän saapuessa kehodysforia potkaisi oven auki ja marssi sisään rytinällä ja raivolla. Mikään ei olisi tehnyt minua niin onnelliseksi kuin se, että olisin voinut pysäyttää sen aiheuttamat muutokset ja vaihtaa niiden suuntaa.
Jos joku on minulle ollut varmaa niin kauan kuin muistan, niin se, etten koe syntymässä määriteltyä sukupuolta omakseni. Itseni toteuttaminen autenttisella tavalla on erilaisten sosiaalisten paineiden takia ottanut aikansa muovautua ja päästä kukkaansa. Tällä hetkellä voisin parhaiten kuvailla sukupuoltani näin: olen feminiininen, flamboyant, queer, genderfluid transmasc-henkilö. Samaistun kauniiseen sekoitukseen sukupuolettomuutta, feminiinisyyttä ja maskuliinisuutta – cisheteronormatiivinen feminiinisyys tai maskuliinisuus eivät tunnu millään tavalla omilta. Kontekstista riippuen on joskus helpompi käyttää itsestäni sanaa transmaskuliini, transmies tai yksinkertaisesti mies, vaikka se ei kerrokaan koko totuutta sukupuolestani. Sukupuoleni on vähän niin kuin se olisi mennyt läpi tekoälyä käyttävästä järjestelmästä. Lopputuloksessa on ensisilmäyksellä tunnistettavia piirteitä, mutta mitä pidempään sitä katsoo, sitä enemmän huomaa sen olevan outo laakso -kyhäelmä, joka on koostettu eläinkuoseista, kilisevistä ketjuista ja tekohelmistä.
Transsukupuolisuuteni ja sukupuoleni yleensä on minulle suuri ilon ja ihmeen aihe. Ihailen niitä, jotka pohtivat sukupuoltaan – kuinka fantastista onkaan, että emme noudata kaikkia odotuksia ja sääntöjä, vaan leikittelemme, puramme, uudelleenrakennamme ja muovaamme. En koe, että minussa on jotain korjattavaa, viallista tai väärää, mutta yhteiskuntamme rakenteissa sitä riittää. Transsukupuolisuus on oleellinen, kiinteä, aktiivinen osa minua, eikä jossain menneisyydessäni. Näistä syistä en koe kuvaavina sanoja “sukupuolenkorjaus” ja “transtaustainen”.
Tavoitteeni medikaalisessa transitiossani on, että olisi mahdollisimman pitkälti omissa käsissäni, miten tuntemattomat ihmiset näkevät minut. Silloin tuntemattomien minuun kohdistama sukupuolittaminen ei haittaisi niin paljon, koska olisin itse valinnut performoida kunakin päivänä sukupuoltani tietyllä tavalla. Vaikka jotkin sukupuolitetut termit saavat minut irvistämään minuun viitattaessa, niin otan ilolla vastaan toiset, ja niitä saa käyttää sekaisin, rakkaudella tietenkin – olisin yhtä mielelläni jollekulle vaikkapa poikaystävä ja vaimo. En myöskään malta odottaa olla valitun perheeni lasten setä.
Pienenä lapsena en tarkalleen ottaen käyttänyt aikaa sukupuoleni ajatteluun, enkä juurikaan välittänyt miten sitä ilmaisin. Olin vain minä, enkä välittänyt juurikaan siitä, mitä sanoja ulkopuoliset minusta käyttivät. Tämän todettuani on kuitenkin mainittavaa, että kaikissa leikeissä esitin aina miespuolista hahmoa, nimesin melkein kaikki leluni “poikien nimillä”, ja samaistuin animaatioiden ja muiden elokuvien miespuolisiin protagonisteihin. Perinteisten sukupuoliroolien ja -odotusten lasien läpi katsottuna jokin hauska ei-binäärisyys asui minussa pienestä pitäen. Rakastin yhtä paljon My Little Ponyja ja Street Sharkeja. Pitkiin hiuksiini ei saanut koskea, ja taskuni olivat täynnä kiviä. Lempivaatteeni oli isoveljeltä peritty Prätkähiiri-kollari, mutta toisaalta punainen samettimekko oli mielestäni upein juhlavaate mitä saattaisi kuvitella. Vaatemieltymykseni eivät kovinkaan paljon ole noista ajoista muuttuneet, nyt kun tarkemmin ajattelen.
Murrosiän saapuessa kehodysforia potkaisi oven auki ja marssi sisään rytinällä ja raivolla. Mikään ei olisi tehnyt minua niin onnelliseksi kuin se, että olisin voinut pysäyttää sen aiheuttamat muutokset ja vaihtaa niiden suuntaa. Apua tai tukea tähän ei ollut saatavilla, eikä minulla ollut sanojakaan tuntemuksilleni vielä vuosikausiin. Osan teinivuosistani lievitin dysforiaa pukeutumalla huppareihin, leikkaamalla hiukset lyhyiksi ja käyttämällä boksereita sekä miehille suunnattuja deodoranttisuihkeita. Samalla halusin kuitenkin laittaa silmäkulmaan glitteriä ja pitää pitsihansikkaita, ja näin joskus teinkin.
Mitä pidemmälle teini-ikää pääsin, sitä suuremmaksi myös sosiaalinen dysforia kasvoi kehodysforian rinnalla. Muistan tunteneeni teininä syvää epämukavuutta tilanteissa, joissa piti käyttää sukupuolitettuja persoonapronomineja, ja kiemurtelin kun muut käyttivät oletusarvoisesti she-pronominia. Kaivelin netistä persoonapronomineja, jotka tuntuisivat mukavilta, mutta löytämäni ehdotukset eivät tuntuneet sopivilta. Tuolloin minulle olisi varmaan parhaiten sopinut she ja he -pronominien käyttö sekaisin tilanteesta ja päivästä riippuen, mutta en uskaltanut tai osannut ehdottaa tätä. They-pronominin käyttöön sukupuolineutraalina persoonapronomina törmäsin vasta aikuisena.
Teininä käytin itsestäni ainakin sanaa androgyyni, sillä parempaa sanastoa en löytänyt. Jossain vaiheessa sanastooni tiensä löysi sana genderfluid, joka tuntui osuvalta, sen jälkeen nonbinary. Pidän edelleen näistä kaikista sanoista ja tunnen niiden kuvaavan itseäni hyvin. Viittasin teininä itseeni mielelläni myös sanalla poika. Samoihin aikoihin aloin haaveilla toisen nimen ottamisesta käyttöön, jota voisi käyttää sellaisina päivinä, kun se tuntuisi paremmalta kuin vanhempieni antama nimi. Kirjoitin listan sopivan tuntuisista nimistä, mutta kuoppasin haaveen nimenvaihdosta yli 15 vuodeksi. Nykyinen virallinen nimeni on tuolta listalta.
Dysforia oli niin kammottavaa ja kokonaisvaltaista murrosiän alusta saakka, eikä kunnollista helpotusta siihen ollut näköpiirissä, että onnistuin tunkemaan sen aikuisiässä vuosikausiksi taka-alalle ja ilmensin sukupuoltani ison osan ajasta tavalla, joka edes sinne päin vastasi odotuksia. Samalla tuntui myös, ettei dysforia pääsisi sivaltamaan yhtä syvältä, kun “en edes yrittänyt”, vaikka en ole ihan varma, mitä tuolla yrittämisellä edes tarkoitan. En suosittele tätä pakoilua ja piilottelua kenellekään, sillä dysforia ei tällä tekniikalla mitenkään kutistu ja kaikkoa – päin vastoin.
Ei ollut yhtä tiettyä hetkeä elämässäni, kun olisin erikseen kertonut olevani genderfluid, nonbinary tai monisukupuolinen tai muuta, koska tämä oli ollut itselleni niin selkeä asia aina. Osan aikuisikääni selitin tarvittaessa sukupuoleni niin, että se on “nainen ja sukupuoleton ja jotain muuta”. Annoin ihmisten viitata minuun pronominilla “she”, vaikka oikeasti se ei tuntunut hyvältä. Pidin tätä tapaa selittää sukupuoltani suojakilpenä ja pakoreittinä, ettei minua pääsisi satuttamaan liian kovaa. Kun katsoin itseäni, näin jonkun, joka on “he”, mutta meni vielä vuosia ennen kuin uskalsin sanoa tämän ääneen. Lopulta uskaltauduin päästämään näistä suojakeinoista irti.
Olin lähempänä kolmeakymppiä, kun napsautin pois päältä ihmisten miellyttämisen vaihteen, ja vihdoin annoin itselleni luvan käyttää arkailematta itsestäni sanaa transsukupuolinen, vaihtaa nimen, aloittaa hormonihoidon ja hakeutua rintakehän maskulinisoivaan leikkaukseen. Toivon niin, että olisin uskaltanut soraäänistä välittämättä tehdä tämän kaiken aikapäiviä sitten. Onneksi koskaan ei ole liian myöhäistä, ja ihana valittu perheeni näkee minut juuri, kuten haluan tulla nähdyksi, ja hormonihoito ja leikkaus mahdollistaa joka päivä enemmän, että voin ilmentää itseäni tavalla, joka todella tuntuu omalta.
Kannustan kovasti jokaista sukupuoltaan, nimeään tai transitioitumista pohtivaa luottamaan omaan sydämensä ääneen, vaikka omassa sosiaalisessa verkostossa olisi ihmisiä, jotka eivät tukisi ja kannustaisi sinua pohdinnassasi ja päätöksissäsi. Mikäli joku läheisesi ei tue sinua, eikä kannusta sinua eteenpäin, niin toivon todella, ettet kuuntele häntä. Jos odotat lupaa tai jonkinlaista merkkiä siitä, että saisit alkaa elää autenttisena itsenäsi, niin tässä se tulee: sinä saat.