Tutkimuksissa sain diagnoosin transsukupuolisuudesta. Olin siis sittenkin ihan oikeasti nainen. Olen ollut sitä kaikki nämä vuodet.
Se ei ollut kannustava lapsuus transtytölle. Viisi lasta, joista neljä oletettiin syntymähetkellä pojiksi ja yksi tytöksi. 70-luvun kasvatuksessa täysin normaali tilanne, jossa pojat olivat poikia ja tytöt tyttöjä. Jostain syystä lapsikatraan poikiin, ainakin kolmeen vanhimpaan, iskostui voimakkaana käsitys, että kaikki tyttömäinen käytös on pojalle häpeällistä.
Yhtenä näistä ”pojista” minä elin samassa maailmassa enkä koskaan sanonut ääneen, että itse asiassa mekot olivat minusta hienompia kuin kotitalon yli harjoituslennoillaan lentävät hävittäjät eikä lempivärinikään oikeastaan ollut poikamainen vihreä, vaan lila tai pinkki. Olin varma, että jo pelkästään sellaisen ajatteleminen oli väärin. Minussa oli jotain vialla ja oli elintärkeää peittää se muilta. Itseltäni en saanut sitä peitettyä, vaikka kaikkeni yritinkin.
Onneksi lukeminen luokiteltiin myös pojille sopivaksi ja sitä harrastinkin innokkaasti. Rakastin kirjoja ja ne tarjosivat minulle pakopaikan myös fyysisesti. Tajusin nimittäin jo alle kymmenvuotiaana, että sain olla yksin, jos sanoin kaipaavani lukurauhaa. Silloin sain rauhassa hipsiä vintille, jossa oli myös iso kasa vanhoja vaatteita. Olin tonkinut kasasta joitakin äidin aikansa eläneitä vaatekappaleita, joita säilytin piilossa näitä hetkiä varten. Laitoin vinttikamarin oven lukkoon ja elin hetken toisessa maailmassa. Nakkasin ärsyttävät pojanrytkyt nurkkaan. Työnsin sukkia rintaliivien kuppeihin näyttääkseni enemmän siltä, millaiselta toivoin vielä joskus näyttäväni. Sitten uppouduin kirjaan tai vain makasin selälläni, katselin ikkunasta taivaalle ja haaveilin siitä, kuinka jonain päivänä kouluterveydenhoitaja toteaakin kaikkien olleen väärässä. Sitten minut olisi jotenkin korjattu, olisin saanut kauniit, pitkät hiukset ja oikeat vaatteeni… En muista kuinka pitkiä nuo hetket olivat. Tuntui kuin olisin viettänyt siinä maailmassa kokonaisia päiviä, mutta oikeasti jouduin palaamaan liian nopeasti. Paluu oli kamala. Pelotti ja nolotti. Eihän kukaan vain nähnyt minua? Muistinhan vaihtaa kaikki vaatteet?
Teini-ikä tuli vähän myöhemmin omine ongelmineen. Julkisesti yritin edelleen olla koko kaveripiirin kovin äijä, mutta muutokset omassa kehossa ja tietoisuus ”oikeiden” tyttöjen kehoissa tapahtuvista asioista olivat tuskallisia. Tiesin jo, ettei minusta tule samanlaista. Minulle ei kasvaisi rintoja, lantioni ei keinahtelisi somasti enkä voisi kasvattaa kauniita hiuksia sen typerän MacGyver-takatukkaviritelmäni tilalle.
Samaan aikaan hämmennystä lisäsi se, että tunsin seksuaalista vetoa näitä samoja tyttöjä kohtaan. Pojistahan minun olisi pitänyt olla kiinnostunut, jos kerran halusin olla tyttö. Koulussa ei 80-luvulla asiasta puhuttu kuin parilla sanalla eikä siinä ympäristössä tullut mieleenikään kysyä edes lääkäriltä, mutta kirjastosta löysin ensimmäistä kertaa diagnoosin itselleni. Taikasana oli ”transseksuaali”. Ymmärsin viimein, että maailmassa oli muitakin, jotka eivät tunteneet elävänsä oikeassa kehossa. Toisaalta opin myös sanan ”transvestiitti” ja se sai minut lopulta vuosiksi pohtimaan, kumpi oikeasti olen. Paljon miettimistä epävarmalle 14-vuotiaalle. Olenko homoseksuaalinen transtyttö vai heteroseksuaalinen transvestiittipoika. Taustalla vielä se kova ääni, joka kielsi olemasta kumpaakaan. Se kova ääni vei voiton vuosiksi. Osaltaan se pilasi peruskouluni, koska kapinointi itseäni vastaan vaati kovia otteita. Minun oli oltava äijien äijä, ettei kukaan huomaisi todellisuutta, ja että lopulta itsekin tajuaisin jättää tyttöyshömpötykset sikseen. Opettelin kävelemään kuin gorilla, puhuin mahdollisimman matalalla äänellä ja tietysti kapinoin kapinoimasta päästyäni, vaikkei siihen ollut todellista syytä. Oletin sen vain korostavan miehekkyyttäni. Seurustelu ei silloin tullut kysymykseenkään, enhän minä voinut päästää ketään niin lähelle, että olisin voinut paljastaa jotain. Eikä kukaan ollut kiinnostunutkaan öykkäriminästäni, olin siis turvassa.
Kapina hiipui vuosien mittaan ja muuttui jossain määrin erakoitumiseksi. Kaikki nämä vuodet minulla oli aina joitain ”tyttöjen juttuja” piilossa kaapissani, ja kaivoin ne silloin tällöin esiin. Vaatteita, lehtiä, meikkejä, koruja, kaikenlaista hölmöä. Kova ääni ei jaksanut enää kieltää minua niin tarmokkaasti, ja kun 2000-luvun alussa pääsin internetin ihmeelliseen maailmaan, se alkoi kokonaan hiipua. Olin muuttanut työn perässä etelään pienelle paikkakunnalle lähelle Helsinkiä. Luin netistä tietoa tilastani samaan aikaan kun aloin rohkaistua niin, että kävin ostamassa naisten vaatteita suoraan liikkeistä postimyynnin sijaan. Se pieni tyttö sisälläni, joka aikoinaan vinttikamarissa haaveili ihmeistä, alkoi löytää oikeassa elämässä tapahtuneita ihmeitä. Sukupuolenkorjaus tuli toden teolla tietoisuuteen, vaikka ajatus siitä tuntui edelleen tavoittamattomalta Enhän vieläkään oikein tiennyt, olinko oikeasti nainen. Sisälläni asuva tyttö tuntui tietävän ja hän halusi viimein irti. Hänellä oli nyt varaa ostaa omat vaatteensa, enää ei tarvinnut kaivella vanhoja riepuja vintinnurkasta. Hänen ei tarvinnut katsoa lätkää, jos mieli teki valuttaa kyyneliä jäätelökuppiin nyyhkyleffan parissa. Tyttö oli kasvanut aikuiseksi naiseksi, hieman kyynistynytkin, mutta hän halusi edelleen prinsessaksi eikä antanut ärsyttävän mieskropan haitata.
Siispä tälle naiselle piti hankkia prinsessalle sopiva puku. Lopulta tilasin eräältä yritykseltä mittatilaustyönä tukevan korsetin ja sellaisen mekon, joka olisi kelvannut vaikka Linnan juhliin. Tämä ei oikeastaan ollut iso asia, olinhan minä naisten vaatteita hankkinut ennenkin. Projekti oli kuitenkin sikäli käänteentekevä, että törmäsin tätä kautta ensimmäistä kertaa henkilöön, jonka edessä olin sovituskopissa naisena. Olin minä aiemminkin sovittanut pikaisesti jotain vaatekappaletta asiallisen myyjän odotellessa, mutta nyt pääsin potkaisemaan ärsyttävät miesrytkyt nurkkaan ja laittautumaan prinsessaksi kiireestä kantapäähän, ja toinen ihminen katsoi vierestä! Eikä vain katsonut, vaan hyväksyi ja kannusti. Kun lähdin, en tuntenut häpeää. Aikaisemmin tuollaiset tilanteet nolottivat, mutta nyt siitä ei ollut tietoakaan. Tuo kohtaaminen sai käyntiin suuria asioita. Tiesin nyt, että maailmassa on ihmisiä, jotka aidosti hyväksyvät minutkin. Olin uskotellut itselleni yli 30 vuotta, ettei sellaisia ole, ettei kukaan tällaista hyväksy. Nyt alkoi tuntua, että ehkä se vinttikamarissa haaveillut pieni tyttö ei ollutkaan ihan höhlä.
Silti tarvittiin vielä pari vuotta ja pari rohkaisevaa läheistä ennen kuin tein konkreettisen päätöksen. Päässäni huusi edelleen kova ääni, mutta nyt se ei ollut kieltäjä, vaan käskijä. Ääni, joka pakotti minut ottamaan yhteyttä Transtukipisteeseen ja tätä kautta hakeutumaan sukupuoli-identiteetin tutkimuspoliklinikalle tutkimuksiin. Tutkimuksissa sain diagnoosin transsukupuolisuudesta. Olin siis sittenkin ihan oikeasti nainen. Olen ollut sitä kaikki nämä vuodet. Aloitin prosessin ja vaikka terveysongelmat katkaisivat sen väliaikaisesti, tiedän edelleen mihin suuntaan haluan mennä.
Diagnoosin saatuani ilmoitin siitä ”suurelle yleisölle”. Olin hieman uhmakaskin, koska en enää pelännyt mitään enkä välittänyt muiden asenteista. Suurin yllätys tuli tässä vaiheessa. Käytännössä kaikki palaute oli rohkaisevaa ja positiivista. Se lyhyt prinsessahetkeni sovituskopissa vuosia aikaisemmin palasi, mutta nyt katsomassa ei ollutkaan vain yksi ihminen, vaan koko tuttavapiirini. Tämän jälkeen olen tutustunut suureen joukkoon uusia ihmisiä ja sama avarakatseisuus on näkynyt heissäkin. Olen kai tavattoman onnekas tässä suhteessa. En pukeudu vieläkään arkielämässäni prinsessaksi, vaan lähinnä sukupuolettomasti. Ennen diagnoosia pukeutuminen oli oikeastaan ainoa tapani päästä lähemmäksi naiseutta ja siksi se oli tärkeää. Nyt viihdyn mainiosti myös pieruverkkareissa ja kuluneessa collegepaidassa.
Diagnoosin suurin merkitys oli siinä, että nyt tiedän mikä olen. Tiedän myös sen, ettei siinä ole mitään väärää tai häpeällistä. Lapsuuteni osui aikaan, jolloin näistä asioista ei tiedetty eikä puhuttu. Jos olisin syntynyt 20 vuotta myöhemmin, olisin luultavasti hakenut tietoa jo nuorempana, luonut verkostoja ja hankkiutunut tutkimuksiin aikaisemmassa vaiheessa. Nyt kannoin sisälläni ollutta kapinaa itseäni vastaan vielä silloinkin, kun siihen ei ympäristön puolesta ollut enää mitään syytä. Toisaalta tämän kulkemani pidemmän tien varrelta löytyivät ne ihmiset, jotka auttoivat minua eniten. Kaipa jokaisen sukupuoltaan pohtivan täytyy kulkea oma tiensä omalla vauhdillaan. Mutta jos tuntuu siltä, että energia kuluu itseään vastaan kapinoimiseen, sen todellisen minuutensa peittelyyn, on syytä tehdä asialle jotain. Ei tarvitse odottaa sitä enkeliä, joka ehkä tulee antamaan tarvittavan potkun persauksille, vaan voi ottaa yhteyttä ihmisiin, jotka osaavat neuvoa ja kuunnella.