Tässä kirjoituksessa kokemuksistaan haluaa kertoa vanhempi, jonka lapsista toinen on transpoika.
Olen saanut elämältä aivan erityisen lahjan. Olen saanut kaksi lasta, jotka ovat opettaneet minulle enemmän kuin mikään muu. Esikoiseni kertoi minulle 2,5 vuotta sitten, että hän on poika. Siihen saakka olimme luulleet häntä tytöksi. Ensireaktioni tuli selkärangasta: selvä, miten voin auttaa sinua? En tiennyt asiasta mitään, mutta hän kertoi minulle, mitä tarvitsee, ja sen jälkeen olen ottanut asioista selvää. Vieläkään en tiedä kaikkea, mutta aika paljon enemmän kuin 2,5 vuotta sitten.
Matkan varrella on muun muassa selvinnyt, että Suomen valtio edellyttää transihmisiltä melkoisia juttuja ennen kuin tunnustaa heidän sukupuolensa. Heidän täytyy todistaa lääketieteen asiantuntijoille että he tuntevat pysyvästi kuuluvansa muuhun sukupuoleen kuin syntymässä määriteltyyn. Tämä prosessi kestää vähintään pari vuotta, joskus pidempäänkin. Heidän täytyy myös olla lisääntymiskyvyttömiä. Tämä oli minulle ehkä se suurin järkytys: Suomen valtion mielestä transihmiset eivät kelpaa vanhemmiksi. Sukupuolen korjaukseen liittyvät hoidot tekevät suvullisen lisääntymisen transihmiselle yleensä (eivät aina) mahdottomaksi, mutta sukusoluja voisi ottaa talteen myöhempää käyttöä varten. Onneksi näin nykyään kuulemma toimitaankin, lain kirjauksesta huolimatta.
Olen joutunut kohtaamaan myös ihmisten ennakkoluuloja ja suoranaista vihaa transihmisiä kohtaan. Olen saanut kuulla olevani lasten hyväksikäyttäjä, joka on hämmentänyt oman lapsensa mielen, ja jolta pitäisi ottaa lapset pois. Olen saanut lukea, että lapseni tekee varmasti itsemurhan. Minun ja lapseni yksityisyyden suojaa on uhattu. Olen kuullut suomalaisen kansanedustajan suusta, että lapseni on ”sairas paska”. Olen todistanut maailmanlaajuista sateenkaari-ihmisten ihmisoikeuksien vastaista liikettä, joka vetoaa konservatiivisiin arvoihin ja leimaa minun lapseni ja muut sateenkaari-ihmiset ideologian viemiksi hulluiksi, suorastaan salaliitoksi, joka rajoittaa sananvapautta, uhkaa demokratiaa, ja romahduttaa perhekäsityksen ja yhteiskunnat siinä samalla.
Olen pohtinut näitä paljon. Onko todella niin? Olenko rikollinen? Vahingoittaako lapseni itseään? Onko tämä kaikki vain salaliittoa? Absurdeja ajatuksia. Olen lukenut niin paljon päinvastaisia tutkimustuloksia ja kansainvälisten järjestöjen ja asiantuntijoiden kannanottoja ja suosituksia, että olen vakuuttunut olevani oikealla tiellä. Vielä enemmän olen pohtinut, mistä tällainen vastustus oikein kumpuaa. Pelkäävätkö ihmiset muutosta tosiaan niin paljon, että tällaiseen vihakampanjaan oikeasti käytetään valtavasti aikaa ja huimia rahasummia?
Olen kuitenkin kiitollinen ja toiveikas, koska translakia ollaan uudistamassa. Sen hyväksi kampanjoivat monet järjestöt ja yhdistykset, jotka tekevät uskomattoman hienoa työtä. Emme ole yksin! Ennakkoluuloja vastaan taistellaan paitsi lakeja uudistamalla, myös monilla muilla tavoilla kampanjoiden. Oikea tieto ja ihmisten omat tarinat ovat avainasemassa tässä työssä, ja olen ylpeästi siinä mukana omalla pienellä panostuksellani.
Saan olla kiitollinen ja toiveikas myös siksi, että minun ja lapseni taival kohti sukupuolen korjausta on tähän mennessä sujunut niin hyvin kuin se tällä hetkellä Suomessa voi sujua. Taival on ollut hidas ja turhauttava, mutta se on sentään käynnissä. Monella muulla samassa tilanteessa olevalla nuorella asiat eivät ole yhtä hyvin. Jotta sukupuoli-identiteetin tutkimukset voidaan aloittaa, nuoren tilanteen on oltava vakaa ja mielenterveys hyvässä kunnossa tai sen hoito järjestettynä. Masennus, ahdistus, itsetuhoisuus ja ADHD- tai autismin kirjon diagnoosi tai niiden epäily saattavat muodostua esteeksi tutkimusten aloittamiselle. Sukupuolidysforia voi olla mielenterveydelle erittäin haitallista, ja sen käsittelyyn on saatava asiantuntevaa apua, jota voi olla vaikea löytää, varsinkin jos ei asu ruuhka-Suomessa.
Sukupuolidysforian lieventämiseksi myös yhteiskunnan ja läheisten asenteet ovat merkittävässä roolissa. Yleisimpiä ennakkoluuloja, joita sukupuoleltaan moninaisen lapsen tai nuoren vanhempi kohtaa, ovat esimerkiksi 1. alaikäinen ei voi vielä tietää olevansa trans, 2. se on ohimenevä vaihe ja siksi sitä on vahingollista tukea, ja 3. lapsille ja nuorille ei pidä ”tuputtaa” seksuaalisuutta ja sukupuolen moninaisuutta, koska se hämmentää heitä.
Minulla on näin ajatteleville ihmisille viesti: ymmärrän teitä. Ajattelin itsekin pääasiassa samoin, ennen kuin perehdyin tarkemmin. Pyydän teitä kuuntelemaan avoimin mielin:
1. Alaikäinen voi hyvinkin tietää olevansa eri sukupuolta kuin syntymässä määritettiin. Ihmisen biologia on monimutkaisempaa kuin meille on koulussa opetettu. Ihmisen sukupuoli määrittyy aivojen harmaassa aineessa, ei jalkojen välissä. Transihmisiä on ollut aina olemassa ja he kuuluvat ihmisen normaaliin biologiseen vaihteluun; hekin ovat biologisesti totta. Jotkut tietävät jo lapsena, jotkut huomaavat sen murrosiän tuomien kehon muutosten aikana, jotkut vasta aikuisena. Ihmisen käsitys omasta sukupuolestaan voi myös vaihdella elämän aikana.
2. Se voi tosiaan olla vaihe, tai voi olla olematta. Tutkimusten mukaan murrosiässä ilmennyt sukupuolidysforia on useammin pysyvä kuin ohimenevä. Vaikka se olisi ohimenevä, nuori tarvitsee ymmärrystä, rakkautta ja tukea omalle identiteetilleen ja sen rakentamiselle, ei hylkäämistä, kauhistelua ja ehtojen asettamista.
3. Ikätasoinen seksuaalikasvatus ja opetus sukupuolen moninaisuudesta ei hämmennä lapsia, vaan opettaa heille tärkeitä itsensä arvostamisen ja hyväksymisen taitoja, jotka suojaavat heitä hyväksikäytöltä, ja antavat sanoja ja samaistumiskohteita omalle identiteetilleen, auttaen heitä löytämään paikkansa maailmassa. Se auttaa myös erottamaan toisistaan sukupuolen ilmaisun ja sukupuoli-identiteetin: kukaan ei halua, että poikamaisesti sukupuoltaan ilmaisevat tytöt, ”tomboyt” eli poikatytöt, transitioituvat pojiksi (tätä väitettä näkee usein). Sukupuolen moninaisuus saattaa hämmentää aikuisia, jotka eivät ole asiaa vielä omaksuneet.
Translain uudistamisen kynnyksellä yhteiskunnallinen keskustelu transihmisistä on vilkasta, ja se on synnyttänyt myös vastareaktioita. Siitä huolimatta koen, että olemme menossa parempaan suuntaan transihmisten oikeuksien ja yleisen ilmapiirin suhteen. Uskallan toivoa, että lapsellani tulee olemaan hyvä elämä transsukupuolisuudesta huolimatta, tai ehkä jopa sen ansiosta. Kun hän uskaltaa olla rohkeasti oma itsensä ja elää todeksi omaa identiteettiään, se tuo varmasti aitoutta ja hyvyyttä hänen elämäänsä.
Anne M / Translasten ja -nuorten perheet ry
Kirjoittaja on äiti, jonka 17-vuotias lapsi tuli kaapista transpoikana 2,5 vuotta sitten.