Tämä artikkeli käsittelee sukupuolivähemmistöjen kokemuksia yleisestä terveydenhuollosta ja sukupuolen korjausprosessista. Artikkeli on suunnattu niin sukupuolivähemmistöille ja heidän oikeuksiaan ajaville aktivisteille kuin myös terveydenhuollon koulutustarpeisiin. Artikkeli pohjautuu Jyväskylän yliopistolle tehtyyn pro gradu -tutkimukseen, joka sai myös Sukupuolentutkimuksen seuran gradupalkinnon viime vuonna.
Teksti: Ida Loponen
Kuva: The Gender Spectrum Collection
Johdanto
Sukupuolivähemmistöt kohtaavat syrjintää kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla. Syrjintä syntyy lähtökohtaisesti yleisestä sukupuolikäsityksestä, jonka mukaan cisnainen ja -mies ovat ainoat todelliset sukupuolet. Vaikka järjestöjen tekemä asennetyö ja saavutetut muutokset tasa-arvolainsäädäntöön ovat tuoneet tilanteeseen edistystä, on sukupuolen moninaisuus yhä visusti monien ihmisten ja tahojen ymmärryksen ja hyväksynnän ulkopuolella.
Terveydenhuolto on yksi yhteiskunnan sektoreista, jolla sukupuolivähemmistöt kohtaavat valtaväestön vaihtelevia asenteita. Havaintoja syrjinnästä ja sen yleisyydestä terveydenhuollossa on tehty länsimaisissa tutkimuksissa paljon. Sukupuolivähemmistöjen syrjintä näkyy tutkimusten mukaan niin potilastapaamisissa kuin terveydenhuollon järjestelmissäkin.(1)
Suomalaisten sukupuolivähemmistöjen kohtaamista haasteista ja ongelmakohdista terveydenhuollossa löytyy anekdotaalista kokemustietoa mediassa, jos sitä vain osaa etsiä. Mutta mitä nämä haasteet ja ongelmat tarkalleen ottaen ovat? Miten ne eroavat sukupuolen korjausprosessiin liittyvässä ja muussa terveydenhuollossa? Entä miten sukupuolivähemmistöt selviävät kohtaamistaan vastoinkäymisistä ja haasteista? Näihin kysymyksiin hain selvyyttä pro gradu -tutkielmassani.
Tutkimuksen tausta ja tavoitteet
Olin teini-ikäinen, kun ensimmäistä kertaa törmäsin keskusteluihin Suomen translaista sekä sukupuolivähemmistöihin kuuluvien ihmisten kertomuksiin traumaattisista kokemuksista terveydenhuollossa ja transpoleilla. En siinä vaiheessa vielä ymmärtänyt kuuluvani samaan vähemmistöryhmään, mutta lukemani tarinat piirtyivät mieleeni siitä huolimatta. Miten voimme elää muka oikeus- ja hyvinvointivaltiossa, jos vähemmistöjen oikeudet ovat näin retuperällä? Miten kaikki eivät näe tilanteen epäoikeudenmukaisuutta ja pyri muuttamaan sitä? Teini-iän vaaleanpunaiset lasit tippuivat pois nämä kysymykset kohdatessani.
Yhteiskuntapolitiikan opinnot Jyväskylän yliopistossa kerryttivät ymmärrystäni maailman toiminnasta ja lukuisista epäkohdista, mutta idealistista luonnettani ja uskoani ihmisyyteen ne eivät onnistuneet täysin viemään. Tiesin jo opintojeni alkuvaiheessa, että opinnäytteeni tulevat koskemaan tasa-arvokysymyksiä sukupuolentutkimuksellisista näkökulmista. Maisteriseminaarin lähestyessä vanha tuttu aihe nosti taas päätään, kun selvisi, että kasvavasta opinnäytteiden määrästä huolimatta tutkimuskentältä puuttui tutkimus, joka käsittelisi kaikkia minua kiinnostavia ja tärkeänä pitämiäni kysymyksiä sukupuolivähemmistöjen terveydenhuoltoon liittyen. Näin päädyin kirjoittamaan aiheesta, jota olin kantanut mukanani koko opintojeni ajan.
Hyödynsin tutkimuksessani 1990-luvun postmodernien ajattelijoiden teorioita sukupuolesta ja vallasta. Judith Butlerin ja muiden transtutkimukseen vaikuttaneiden tutkijoiden ajatukset sukupuolen kulttuurisesta rakentumisesta valoittivat eri sukupuolikäsityksiä ja syrjinnän syntymekanismeja. Michel Foucault’n valtateoriat ja niiden queer-teoreettiset myöhemmät tulkinnat taas auttoivat jäsentämään lääketieteen historiallista valta-asemaa sen määrittelemisessä, miten sukupuoli ja sen moninaisuus ymmärretään – sekä hyvässä että pahassa.
Tutkimustulokset
Tarkastelin tutkimuksessani kolmea asiaa: sukupuolivähemmistöjen kokemuksia yleisestä terveydenhuollosta, sukupuolen korjausprosessista sekä haasteisen terveydenhuollon navigoinnista. Näin hain kokonaiskuvaa sukupuolivähemmistöjen asemasta terveydenhuollossa sekä näkökulmaa siihen, mitä vaikutuksia mahdollisilla haasteilla ja vastoinkäymisillä on terveydenhuollossa asiointiin.
Toteutin aineistonkeruun verkkokyselyllä, jossa vastaajat saivat kertoa kokemuksistaan omin sanoin. Vastauksia sain kuukauden aikavälillä lähes sata, joten aineistosta tuli suuri. Noin puolella vastaajista oli kokemuksia transpoleilta, ja kaikki vastaajat kertoivat muun terveydenhuollon kokemuksistaan.
Seuraavissa alaluvuissa käyn läpi tiivistäen aineistosta muodostamiani teemoja ja avainhavaintoja niistä.
Yleinen terveydenhuolto
”Etenkin ennen sukupuolen juridista vahvistamista saatoin jättää kokonaan menemättä lääkäriin, sillä en jaksanut kohdata selittämistä joka kerta. Odotan myös aina kommentointia tai ongelmieni vähättelyä.”
Näin yksi 24-vuotias vastaaja kuvaa kokemuksiaan ja tunteitaan terveydenhuollossa asioimista kohtaan. Vaikka jotkut eivät koe sukupuolensa tai sen ilmaisun koskaan vaikuttaneen kohteluunsa terveydenhuollossa, on suurella osalla tutkimukseeni osallistujista siitä huonoja ja jopa traumaattisia kokemuksia.
Sukupuolen moninaisuuteen suhtaudutaan terveydenhuollossa edelleen enimmäkseen ihmetyksellä, epävarmuudella tai torjunnalla. Asiaton utelu ja kommentointi ovat sukupuolivähemmistöjen terveydenhuoltokokemuksissa yleisiä ja toistuvia. Omaa sukupuolikokemusta tai perusasioita esimerkiksi transsukupuolisuudesta voi joutua selittämään lähes joka kerta asioidessaan terveydenhuollossa. Tämä on valtava rasite potilaalle, joka vain haluaisi saada hoitoa terveysasioissa. Myös sukupuolioletukset ulkonäöstä ja juridisista merkinnöistä elävät terveydenhuollossa vahvoina, mikä tarkoittaa monille väärinsukupuolitetuksi joutumista.
Suuren osan huonosta kohtelusta voi tulkita johtuvan hoitohenkilöstön tiedonpuutteesta ja olevan siten tahatonta. Tahattomat epäkunnioittavat kommentit eivät kuitenkaan ole yhtään vähemmän haitallisia kuin tahalliset. Tietämättömyys siitä, minkälaista kohtelua tulee saamaan seuraavalla asiointikerralla, aiheuttaa monien sukupuolivähemmistöön kuuluvien kohdalla epävarmuutta tai pelkoa. Epätöinti ja stressi terveydenhuoltoon hakeutumista kohtaan onkin vastaajien keskuudessa yleistä. Huonot kokemukset voivat jopa johtaa terveydenhuollon välttelyyn, kuten seuraava 22-vuotias vastaaja kertoo.
”En suostu menemään terveydenhuoltoon, ellei pää ole jo irti. Toki käyn mielenterveyspalveluissa, mutta siellä saan vaihtaa näkemääni henkilöä erittäin pienellä kynnyksellä. Fyysisistä oireista mieluummin kärsin yksin, kuin vastaanotan epäluuloisia katseita.”
Epäasiallisen kohtelun lisäksi toinen terveydenhuollosta sukupuolivähemmistöjä helposti etäännyttävä tekijä ovat järjestelmätason ongelmat. Monet terveydenhuollon järjestelmät on rakennettu kahden sukupuolen mallilla ja olettavat cissukupuolisuutta. Erityisen räikeä esimerkki tästä ovat useiden vastaajien esille tuomat gynekologien vastaanotot sekä muu lisääntymisterveyteen liittyvä hoito ja sukupuolinormatiivisen tiedon jakaminen. Tällaiset tekijät sulkevat sukupuolen moninaisuuden ulkopuolelleen ja tekevät siten terveydenhuollosta sukupuolivähemmistöille luotaantyöntävää.
Kun sukupuolen moninaisuutta ei oteta terveydenhuollossa huomioon järjestelmällisesti, jää puutteiden paikkaaminen hoitohenkilöstön usein vähintäänkin puutteellisen tietotason ja osaamisen varaan. Kuten 21-vuotias vastaaja kertoo:
”Parhaat hoitokokemukset ovat olleet henkilökunnan kanssa joka ei ole olettanut mitään, tehnyt minkäänlaisia sukupuolittavia ilmauksia, ja jos sukupuoli on muuten tullut esille, ottanut transsukupuolisuuteni täysin neutraalisti.”
Yksilötason kunnioittava ja asiantunteva toiminta voi paikata terveydenhuoltojärjestelmien puutteita ja epäkohtia. Se ei kuitenkaan korjaa olemassa olevia ongelmia, jotka marginalisoivat ja etäännyttävät sukupuolivähemmistöjä terveydenhuollon asiakkuudesta. Yksi neutraali kohtaaminen ei auta paljoa huonojen kokemusten joukossa.
Sukupuolta vahvistavat hoidot
Sukupuolta vahvistavista hoidoista päättäminen on keskitetty Suomessa omille sukupuoli-identiteetin tutkimuspoliklinikoilleen eli transpoleille sen vaativan erityisosaamisen vuoksi. Diagnosointiprosessi sisältää transpoleilla diagnostiikkavaiheen, jonka päättyessä potilas voi saada diagnoosin hoitojaan sekä sukupuolen juridista vahvistamista varten. Vuonna 2015 arvioitiin, että noin 75 prosenttia transpoleille lähetteen saaneista saa diagnoosin.(2)
Tutkimuksessani sukupuolivähemmistöjen kokemuksia kohtaamisista transpoleilla määritti epäkunnioittava suhtautuminen potilaan sukupuolikokemukseen. Vaikka transpolien henkilöstö on koulutettu sukupuolen moninaisuuden kohtaamiseen, monet vastaajat kokivat, että suhtautuminen heihin on ollut tylyä, tungettelevaa tai muulla tavalla epäasiallista. Nämä ovat samanlaisia ongelmia kuin muussa terveydenhuollossa, mutta syyt niiden taustalla eroavat: siinä missä yleisessä terveydenhuollossa valtaosa ongelmista liittyy tiedonpuutteeseen, korostuu transpoleilla hoitohenkilöstön asema hoitojen portinvartijoina.
Kuten kansainväliselläkin tutkimuskentällä on jatkuvasti todettu ja kritisoitu, sukupuolen korjausprosessiin kuuluu hoitohenkilöstön valta määrittää, ketkä potilaista täyttävät diagnoosikriteerit ja sopivat siten lääketieteen määrittämään kuvaan transihmisyydestä.(3) Sisäänrakennettuna oletuksena on, että potilas ei voi tietää tai määrittää hoidontarvettaan itse. Tämä valta-asetelma diagnosoijan ja diagnosoitavan välillä on aina läsnä, on yksittäisen henkilöstön jäsenen käytös ja suhtautuminen potilaaseen sitten asiallista tai ei. Vastaajien positiivisiakin kuvauksia sukupuolen korjausprosessista varjostaa tietoisuus tästä valta-asetelmasta ja oman tilanteen epävarmuudesta.
Jotkut pyrkivät mukautumaan hoitohenkilöstön käsityksiin transihmisyydestä, vaikka ne eivät vastaisi heidän kokemuksiaan. Tästä on muodostunut noidankehä, jossa sukupuolikokemusten moninaisuus jää hoitohenkilöstöltä piiloon eikä heidän käsityksiään sukupuolen moninaisuudesta haasteta. Syy ei ole potilaissa, jotka vain yrittävät saada tarvitsemiaan hoitoja. Ei voi kuitenkaan väittää, että hoitohenkilöstön jäykät käsitykset ja kohtelu olisivat aina täysin tahallisiakaan. Tiedon, ymmärryksen ja kommunikoinnin puutetta löytyy siis myös transpoleilta.
Sukupuolen korjausprosessiin liittyy myös käytännön ongelmia. Transpoleilla diagnoosin teko kestää yleensä yli vuoden eli reilusti yli terveydenhuoltolain säätämän ajan. Diagnosoinnin hitaus on osittain seurausta terveydenhuollon resurssipulasta, mutta sitä on myös puolustettu huolellisen diagnosoinnin varmistamisen mahdollistajana.(4) Tämä asettuu hyvin yhteen kritiikkiin kanssa transpolien holhoavasta vallankäytöstä. Mikäli potilaita ja heidän kokemuksiaan kunnioitettaisiin nykyistä enemmän, voisi diagnosointivaiheen suorittaa nopeamminkin silti varmistuen potilaan parhaasta edusta.
Suurimpia ongelmia transpoleilla ovat tutkimukseni perusteella jäykät diagnoosikriteerit ja hoitokäytännöt, henkilöstön epäkunnioittava suhtautuminen potilaiden tarpeisiin ja kokemuksiin sekä sukupuolen korjausprosessin pituus. 30-vuotias vastaaja tiivistääkin ongelmia hyvin seuraavasti:
”Transpoliklinikan henkilökunta on asiansa osaavaa, joskin toisinaan töykeitä ja ajettelemattomia. Kuitenkin prosessiin kuuluvat kartoitukset, kysymykset ja lomakkeet ovat olleet ongelmallisia sekä loukkaavia eikä niiden hyödyllisyys ole kovin korkea ylipäätään sukupuolidysforian diagnosoimisessa. Ylipäätään transpoliklinikan henkilökunta vaikuttaa tekevänsä parhaansa, mutta suomalainen diagnostinen malli sekä lainsäädäntö pakottaa heidät ylläpitämään järjestelmää, joka polkee joka askeleella sukupuolivähemmistöjen sormille.”
Haasteellisen terveydenhuollon navigointitavat
Sukupuolivähemmistöille terveydenhuolto näyttää olevan täynnä haasteita aina hoitohenkilöstön vaihtelevasta suhtautumisesta rakenteellisiin puutteisiin ja ongelmiin. Näitä kokemuksia voi kuvata merenkäyntinä, jossa purjehtijan on luovittava tiensä kohteeseensa erilaisten olosuhteiden ja vaikeiden tilanteiden läpi. Kuvaankin tutkielmassani sukupuolivähemmistöjen tapoja selvitä haastavista tilanteista tai huonosta kohtelusta terveydenhuollossa navigointina. Sain tähän inspiraation pohjoisamerikkalaisilta tutkijoilta(5), ja päädyin tarkastelemaan aihetta suomalaisessa kontekstissa.
Tutkimukseni perusteella sukupuolivähemmistöt navigoivat haasteista terveydenhuoltoa kolmella eri tavalla: oletuksiin ja normeihin mukautumalla, epäkohtiin aktiivisesti puuttumalla ja valikoimalla palveluntarjoajansa sekä välttelemällä terveydenhuoltoa tai ohittamalla sukupuolen korjausprosessin.
Yleisessä terveydenhuollossa potilas saattaa asioidessaan terveydenhuollossa rajoittaa sukupuolensa ilmaisua tai päättää olla korjaamatta itseensä kohdistettua väärinsukupuolittamista. Tämä on erityisen yleistä muunsukupuolisilla, jotka useimmiten oletetaan kaksijakoisen sukupuolikäsityksen mukaisesti joko naisiksi tai miehiksi. Transpoleilla sukupuolinormeihin mukautuminen taas tarkoittaa enimmäkseen mukautumista hoitojärjestelmän ylläpitämiin käsityksiin transihmisyydestä.
Osa vastaajista kertoo puuttuvansa epäkohtiin terveydenhuollossa aina, kun se vain on mahdollista. Mahdollisuudet tähän tai palveluntarjoajien valikointiin ovat kuitenkin Suomessa vaihtelevia, ja transpoleilla valinnanvaraa ei juuri ole. Erityisesti julkisessa terveydenhuollossa valitus- ja valintamahdollisuudet ovat hyvin rajatut, kuten 20-vuotias vastaaja kertoo:
”Julkisessa terveydenhuollossa yleisesti on ongelmana se että minkäänlaisesta syrjinnästä tai väheksynnästä on vaikeaa ilmoittaa ja lisäksi jos tätä syrjintää tai väheksyntää tapahtuu potilas ei välttämättä voi siirtyä lääkäriltä toiselle. Se onko lääkäri transfobinen ihminen on niin sattumankauppaa että transsukupuolisena lääkärillä käynti tuntuu aivan yhtä turvalliselta kuin transsukupuolisena olemassa olo muutenkin.”
Raskaiden kokemusten kasautuessa tai sukupuolen korjausprosessin junnatessa paikallaan jotkut sukupuolivähemmistöön kuuluvat menettävät uskonsa hoitojärjestelmään. Terveydenhuollon vältteleminen ja sukupuolta vahvistavien hoitojen hankkiminen järjestelmän ulkopuolelta ovat molemmat ratkaisuja, jotka ovat sekä ymmärrettäviä että huolestuttavia ihmisten terveyden kannalta.
Tutkimuksessani esiintyi myös paljon mainintoja henkisen ja strategisen tuen suuresta merkityksestä sukupuolivähemmistöille heidän navigoidessaan terveydenhuoltoa. Läheiset ihmiset sekä erilaiset vertaisryhmät ovat monille vastaajista tärkeä voimavara ja tiedonlähde, joka auttaa selviytymään huonosta kohtelusta ja muista ongelmista. Terveydenhuollon lukuisia epäkohtia ne eivät kuitenkaan poista.
Tutkimustulokset kiteytetysti:
- Yleisessä terveydenhuollossa sukupuolivähemmistöjen kokemukset häirinnästä ja muusta epäasiallisesta kohtelusta ovat erittäin yleisiä ja asettavat sukupuolivähemmistöt eriarvoiseen asemaan terveydenhuollon asiakkaina. Lisäksi rakenteellinen sukupuolen moninaisuuden huomiotta jättäminen etäännyttää sukupuolivähemmistöjä terveydenhuollon hyödyntämisestä. Tiedon ja ymmärryksen puute sukupuolen moninaisuudesta selittää valtaosaa näistä ongelmista.
- Vaikka sukupuolta vahvistavien hoitojen määräämisestä vastaavien transpolien hoitohenkilöstö on asiantuntevampaa sukupuolen moninaisuudesta, aiheuttavat heidän auktoriteettiasemansa sekä tiukat diagnoosikriteerit ja hoitokäytännöt vaikeuksia hoidon saannille. Pitkät jonot transpoleille kiristävät jännitteistä tilannetta ennestään.
- Sukupuolivähemmistöjen tavat ja mahdollisuudet vaikuttaa kohteluunsa vaihtelevat. Vaikka jotkut pyrkivät vaikuttamaan epäasialliseen kohteluun suoraan tai valikoimaan palveluntarjoajansa, jää monien vaihtoehdoksi kestää huonoa kohtelua tai mukautua hoitohenkilöstön oletuksiin ja käsityksiin sen välttämiseksi. Jotkut myös päätyvät välttelemään terveydenhuoltoa ja hankkimaan sukupuolta vahvistavia hoitoja hoitojärjestelmän ulkopuolelta.
- Yhteenvetona on selvää, että sukupuolivähemmistöjen yhdenvertaisuus ei toteudu terveydenhuollossa.
Lopuksi
Sukupuolivähemmistöjen kokemukset sukupuolen korjausprosessista ja muusta terveydenhuollosta yhtenevät monin osin. Kunnioituksen puute sukupuolivähemmistöjen kokemuksia ja tarpeita kohtaan yhdistää molempia osa-alueita. Kuitenkin juurisyyt järjestelmien ongelmille eroavat hiukan. Siinä missä yleinen terveydenhuolto on tilkkutäkki ongelmia jotka palautuvat tietämättömyyteen, näen sukupuolen korjausprosessin ongelmat vyyhtinä, jonka kaikki langat ovat lääketieteen auktoriteetin värisiä.
Tutkimukseni muodostama kuva sukupuolivähemmistöjen asemasta terveydenhuollon asiakkaina on synkkä, vaikka kertomusten joukkoon mahtuu myös hyviä kokemuksia. Tulokset vahvistavat sen, mitä mainitsemani yksittäiset tarinat mediassa jo kertoivat: sukupuolen moninaisuuden huomioon ottaminen on terveydenhuollossa hyvin heikolla tasolla ja transihmisten tarpeet jäävät sukupuolen korjausprosessissa aivan liian usein kuulematta, olettaen, että prosessi edes pääsee alkamaan. Tällä on vakavia seurauksia sukupuolivähemmistöjen hyvinvoinnille, jaksamiselle ja uskolle terveydenhuoltoon instituutiona.
Tutkimukseni oli kaksi vuotta kestävä prosessi, jota pitkitti päälle iskenyt pandemia ja sen tuoma eristys ja epävarmuus. Sen kuvitteleminenkin, että odottaisin samanmittaisen ajan tai jopa kauemmin elämälleni tärkeitä hoitoja, on kauhistuttava ajatus. Elämä vähemmistön edustajana on tarpeeksi vaikeaa muutenkin, eikä siihen tarvita lisähaasteita terveydenhuollosta. Sen sijaan resurssien ja koulutuksen lisäämiselle on tutkimukseni tulosten valossa kipeä tarve niin transpoleille kuin yleiseen terveydenhuoltoonkin sukupuolen moninaisuuden kohtaamisen kehittämiseksi. Ei riitä, että lääketieteen opinnoissa aihetta sivutaan parilla kurssilla hetken verran. Ei riitä, että transpolit hoitavat ihmisiä nykyisellä kapasiteetilla, resursseilla ja osaamisella. Järjestelmältä ja päättäjiltä on vaadittava enemmän. Muuten ihmisarvoinen elämä ja tavoitteet yhdenvertaisuudesta karkaavat yhä kauemmaksi ja ongelmat uhkaavat lisääntyä entisestään.
Kansainvälisesti suunta on parempaa päin ainakin sukupuolta vahvistavien hoitojen saannin suhteen. Diagnostiikkamuutokset ovat tuoneet muunsukupuolisten tarpeita näkyvämmiksi ja potilaan itsemääräämisoikeuden osaksi monia hoitosuosituksia. Suomessa näissä asioissa ollaan kuitenkin vasta alussa. Translakiuudistus tulee valmistuessaan varmasti helpottamaan ainakin osaa sukupuolen korjausprosessista riippuen sen lopullisesta sisällöstä. Se ei kuitenkaan yksin riitä kasvattamaan terveydenhuollon resursseja, muuttamaan diagnosointikäytäntöjä eikä asenneilmapiiriä. Lainsäädäntöön keskittyminen on tärkeää, mutta huomiota olisi syytä kiinnittää vahvemmin myös ongelmiin terveydenhuollossa. Vain näin oikeudet terveyteen ja syrjimättömyyteen voivat todella toteutua.
Tutkimustulosten merkitys terveydenhuollolle:
- Tutkimustulosten perusteella terveydenhuollon hoitohenkilöstön koulutuksen lisääminen sukupuolen moninaisuuden kohtaamisesta on tarpeen. Lisää koulutusta tarvitaan, jotta turvalliset kohtaamiset asiantuntevan hoitohenkilöstön kanssa voisivat olla normi miellyttävän poikkeuksen sijaan. Lisäksi rakenteellisten ongelmien käsittelemistä tulisi tehdä siinä määrin, kuin se on nykyisen lainsäädännön puitteissa mahdollista.
- Sukupuolen korjausprosessia olisi syytä uudelleenmuotoilla niin, että pääsy hoitoihin nopeutuisi ja potilaiden tarpeita ja oikeuksia kunnioitettaisiin. Lisäresurssit, lisäkoulutus ja hoitosuositusten muutos ovat tässä avainasemassa.
- Asennetyö ja tiedon levittäminen ovat asioita, joita voi tehdä lähes kuka tahansa ja missä tahansa. Tätä artikkelia voi hyödyntää koulutusmateriaalina, minkä lisäksi materiaalia lisäkoulutukseen löytyy Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskukselta moniin tarpeisiin.
Tutkimustulosten merkitys sukupuolivähemmistöille ja aktiiveille
- Kukaan sukupuolivähemmistöön kuuluva ei ole yksin kokemustensa kanssa terveydenhuollosta, ovat ne sitten positiivisia, neutraaleja, huonoja tai traumatisoivia. Apua hankaliin tilanteisiin ja vaikeiden kokemusten purkamiseen on saatavilla muun muassa Sinuiksi ry:n (entinen Pirkanmaan Seta) kokoamalta listalta. Vertaistukea löytyy myös järjestökentän ulkopuolelta.
- Sukupuolivähemmistöjen oikeuksia ajavien järjestöjen kentälle tämä tutkimus tarjoaa selkokielisen, kokonaisvaltaisen ja sukupuolivähemmistöjen omia kokemuksia korostavan lähteen vaikutustyölle.
Artikkelin aineistona toimii pro gradu -tutkielmani, joka on kokonaisuudessaan luettavissa tästä linkistä.
Lähteet:
1. Lindroth, Malin. 2016. “Competent persons who can treat you with competence, as simple as that”. An interview study with transgender people on their experiences of meeting health care professionals. Journal of Clinical Nursing 25:23–24, 3511–3521.
Nordmarken, Sonny & Kelly, Reese. 2014. Limiting transgender health. Administrative violence and microaggressions in health care systems. Teoksessa Housel, Teresa & Harvey, Vickie (toim.) Health care disparities and the LGBT population, 143–166. Plymouth: Lexington.
Ross, Katie; Law, Madelyn & Bell, Amanda. 2016. Exploring healthcare experiences of transgender individuals. Transgender Health 1:1, 238–249.
2. Mattila, Aino & Tinkanen, Helena. 2015. Transsukupuolisuuden hoito Suomessa. Duodecim 131:4: 363–364.
3. Bettcher, Talia. 2014. Trapped in the wrong theory. Rethinking trans oppression and resistance. Signs 39:2, 383–406.
Butler, Judith. 2004. Undoing gender. London: Routledge.
Tainio, Luca. 2013. Dikotomisesta transsukupuolisuudesta queeriin trangenderiin? Paradigmamuutoksen mahdollisuus lääketieteen tavassa käsitteellistää trans*kokemusta. SQS: Suomen queer-tutkimuksen seuran lehti 7:1–2, 18–29.
4. Tasa-arvovaltuutettu. 2012. Selvitys sukupuolivähemmistöjen asemasta. Tasa-arvojulkaisuja 2012:1.
5. Roller, Cyndi; Sedlak, Caro & Draucker, Claire. 2015. Navigating the system: how transgender individuals engage in health care services. Journal of Nursing Scholarship 47:5, 417–424.