Leikkasin pitkät hiukset lyhyiksi, ostin binderin, heivasin vaatekaapista kaikki naisten hepeneet pois ja tungin sukan boksereihin, enkä ole koskaan kokenut sellaista riemua minkä koin katsoessani peiliin ja nähdessäni vihdoin itseni.
Määrittelen sukupuoleni muunsukupuoliseksi transmaskuliiniksi. Termi “demipoika” on mielestäni hyvinkin kuvaava itseni kohdalla, mutta huomaan välttäväni sen käyttöä, koska pelkään ettei minua tai transsukupuolisuuttani otettaisi tosissaan, koska termi ei ole kovin tunnettu aina välttämättä edes transihmisten keskuudessa.
Kuvaan useimmiten itseäni ulkopuolisille ihmisille sanalla “transmies”, koska sukupuoli-identiteettini on hyvin lähellä maskuliinista päätyä, ja etenkin cis-ihmisille asiaa selittäessä on usein helpompi vain pelkistää mahdollisimman paljon. Olen tehnyt havainnon, että transmiehenä itseni esitellessä sukupuolikokemukseni otetaan vakavammin ja oikean nimen käyttämiseksi ja väärinsukupuolittamisen välttämiseksi nähdään huomattavasti enemmän vaivaa kuin silloin jos esittelen itseni muunsukupuolisena. Tämä on mielestäni hieman surullista, mutta otan paljon mieluummin hieman “liioitellun” käsityksen sukupuoleni maskuliinisuudesta kuin itseni väärinsukupuolittamisen syntymäsukupuoleeni ja deadnamen käyttämisen.
Kun ajattelen kasvupolkuani oman sukupuoli-identiteettini tunnistamiseen, tiedostan merkkien olleen aina enemmän tai vähemmän näkyvillä, mutta lapsuudessani 2000-luvun alussa näistä asioista ei oikein ollut tietoa, ja opin sukupuolen moninaisuudesta ja muunsukupuolisuudesta vasta lukioikäisenä. Tunsin lapsuudessani kyllä voimakasta irrallisuutta syntymäsukupuolestani ja siihen liittyvät odotukset tuntuivat vierailta ja epämiellyttäviltä, mutta löysin oikeat termistöt ja pystyin sanoittamaan asian ja tunnistamaan tarkalleen mikä epämukavuuteni aiheutti vasta 16-vuotiaana.
Kun tuolloin satuin netissä törmäämään termiin “muunsukupuolisuus”, kaikki yhtäkkiä vain loksahti kohdalleen ja tuntui kuin lukemani teksti olisi minusta itsestäni kirjoitettu. Helpotuksen aalto oli valtava, kun tajusin etten ole “outo” tai “friikki” omituisine tuntemuksineni, vaan oli olemassa iso joukko ihmisiä ympäri maailmaa, jotka tunsivat samalla tavalla kuin minä, ja tuntemukseni olivat täysin luonnollisia ja niille oli looginen syy.
Siihen mennessä transvalistukseni oli rajoittunut siihen, että näin joskus televisiossa hyperseksualisoidun transnaisen, ja seiskalehdessä sensationalisoidun artikkelin raskaana olevasta miehestä. Media kohteli transihmisiä sirkuseläiminä ja representaatio oli äärimmäisen suppeaa ja rajoittui ankaran binääriseen transsukupuolisuuteen, joten en ollut edes tullut ajatelleeksi, että kohdallani voisi olla kyse siitä.
Vaikka tajusin asian tuolloin, en edes ajatellut medikaalisen transition mahdollisuutta, koska olin täysin vakuuttunut, että jos muuttaisin ulkonäköäni pysyvästi maskuliinisemmaksi ja minusta näkisi ulospäin, että olen jotain muuta kuin cis, kukaan ei voisi koskaan rakastaa minua ja eläisin loppuelämäni yksin. Tuohon aikaan minulla oli todella huono itsetunto ja prioriteettini oli parisuhteen löytäminen, joten muut asiat ja tarpeet saivat siirtyä syrjään.
Parikymppisenä koin kuitenkin suuren kriisin, joka ajoi minut todella tarkastelemaan itseäni ja sitä, kuka haluan olla ja miten haluan elää elämäni. Itselleni erityisen tärkeän parisuhteen päättyminen sai minut lopulta toteamaan, että en jaksa enää elää kiillottaen itsestäni nukkemaisen täydellistä “tyttöystävää” siinä toivossa, että se toisi minulle onnen ja sisäisen rauhan. Päästin irti kaikesta ja aloin ensimmäistä kertaa miettiä kuka haluaisin olla, ja että minun ei tarvitsisi miellyttää tai “houkuttaa” ketään. Hyvin nopeasti kävi selväksi, että sukupuoli-identiteettini oli täysin tukahdutetussa tilassa ja myönsin tuntevani vuosia minua kiusanneen sosiaalisen dysforian lisäksi myös pahenevaa kehodysforiaa, oli suuri helpotus lopulta myöntää se itselleni.
Leikkasin pitkät hiukset lyhyiksi, ostin binderin, heivasin vaatekaapista kaikki naisten hepeneet pois ja tungin sukan boksereihin, enkä ole koskaan kokenut sellaista riemua minkä koin katsoessani peiliin ja nähdessäni vihdoin itseni. Tunnen eniten riemua, kun näen jossain sattumalta heijastukseni ja huomaan, kuinka maskuliininen siluettini on luonnostaan, tai kun ventovieraat sukupuolittavat minut oikein ja sanovat “pojaksi”. Olen parhaillaan transpolin tutkimusjaksolla ja odotan kuumeisesti diagnoosia rintakehäkirurgiaa ja testosteronia varten, ja vaikka dysforia hankaloittaa elämää ajoittain, en ole koskaan ollut onnellisempi, koska nyt pystyn olemaan oikeasti läsnä itselleni ja muille.
Minua on auttanut sen ymmärtäminen, että dissosioiminen ja jatkuva epämukavuus ja ahdistus omasta syntymäsukupuolesta ja siihen liittyvistä oletuksista ei ole normaalia. Tajusin, kuinka pahalta väärässä sukupuolessa eläminen tuntui vasta kun lopetin sen ja huomasin, kuinka ihanalta elämä voi tuntua ja millaista on olla oikeasti läsnä ja hereillä. Yksi asioista, joka aiheutti minussa pientä hämmennystä oli, että olen aina pitänyt hiuksiani sinisinä, ja hetken tasapainottelin sen välillä, että voinko enää ilmaista itseäni tällä tavalla, vai murentaako se jollain tavalla identiteettini validiutta. Yritin vähän aikaa pitää hiuksiani luonnollisemman värisinä, ja passasin hieman paremmin mikä toi iloa ja euforiaa mutta samaan aikaan peilikuva tuntui vieraalta ja oudolta, mikä tuntui aika ristiriitaiselta. Lopulta kuitenkin löysin itsevarmuuden värjätä hiukseni takaisin väriin, jota rakastan ja nyt kuljen ylpeänä tavaramerkkinäni toimivan värikkään hiuskuontalon kanssa.
Sukupuoltaan pohtiville haluan sanoa, että itsensä löytämisessä ei tarvitse kiirehtiä, vaan on okei kokeilla rauhassa erilaisia juttuja ja vertailla, tuntuvatko ne paremmalta vai huonommalta. Kannattaa myös varautua siihen, että jos asioista kertoo niin ihmisten reaktiot eivät välttämättä ole sellaisia kuin toivoit, ja pitää muistaa, että läheisten mahdollisista epäilevistä kommenteista huolimatta he eivät elä pääsi sisällä, vaan tunnet aina itse itsesi parhaiten.