Hiljakkoin olen taas kokenut tarvetta setviä suhdettani sukupuoli-identiteettiini. Ymmärrettyäni vasta aikuisiässä epäterveen lapsuusympäristöni muutenkin haitanneen identiteettikehitystäni olen alkanut kasata identiteettiäni kokoon.
Lapsena en pohtinut sukupuoli-identiteettiäni aktiivisesti. Minulle kerrottiin, että olen poika, eikä tämä siis ollut asia, jota minun odotettiin harkitsevan. Olin mikä olin, ja se kuulemma siis sopi poika-nimityksen alle. Kummakseni kuitenkin havaitsin, että sen johdosta, että muut nimittivät minut pojaksi, minulta myös odotettiin ajoittain erilaista käyttäytymistä kuin tytöiltä. Lähinnä tätä minulta odottivat pojat ja miehet. Sukupuoleni tuli esiin etupäässä asiayhteyksissä, joissa en kokenut sopivani ympäristön odotuksiin. Suuri osa sukupuoleni kautta minulle tarjotuista kiinnostuksenkohteista ei napannut lainkaan. Näin suhteeni mieheyteen muodostui kielteiseksi. Maskuliinisuus samaistui mielessäni vaatimuksiin ja toksisuuteen. Aggressio itsessänikin on herättänyt minussa aina voimakasta vastenmielisyyttä, enkä ole halunnut tällaiseen itseäni samaistaa. Olen ollut jossain määrin misoandrinen.
Persoonallisuuttani en lähtenyt suuresti muokkaamaan odotusten perusteella, mutta monesti kyllä kätkin sen – syistä, jotka eivät liity yksinomaan sukupuoliodotuksiin. Esimerkiksi vaatetukseni suhteen minua ohjasi halu välttää kiusaamista ja kaverini olivat poikia varsinkin siksi, että vain tätä mallia minulle tarjottiin helsinkiläisessä lähiössä. Kaveruussuhteeni olivat pinnallisia ja toimintapainotteisia – kuten olin tottunut, että poikien pitää keskenään olla. Minusta tuntuu yhä, että keskimäärin viihdyn kuitenkin paremmin naispuolisten ihmisten seurassa.
Ensimmäinen yritykseni ratkaista ristiriita oli nuoruudessani sanoutua irti sukupuolikäsitteiden gender-merkityksistä. Olin tarkka siitä, että sukupuolikäsitteillä viittasin tiukasti pelkkään anatomiaan – silloin, kun sanoja ei voinut vain välttää – koska sukupuoliroolit koin pelkästään ahdistaviksi eikä minulla ollut minkäänlaista sukupuoleen liittyvää ryhmäidentiteettiä. Kehodysforiaa minulla itselläni ei koskaan ollut. Ratkaisu ei ollut kannaltani täysin kestävä lähinnä siksi, että ulkomaailma ei taipunut minun käsitteisiini. Minua sukupuoliroolitettiin yhä, ja se suututti minua toistuvasti.
Hiljakkoin olen taas kokenut tarvetta setviä suhdettani sukupuoli-identiteettiini. Ymmärrettyäni vasta aikuisiässä epäterveen lapsuusympäristöni muutenkin haitanneen identiteettikehitystäni olen alkanut kasata identiteettiäni kokoon. Tämän yhteiskunnan sukupuolikäsitteet koen itselleni vieraiksi. Minulle sopisi vallan hyvin niistä nykyisessä muodossaan luopua tyystin, koska en niitä tarvitse. Koska ympäristöni minulta jotain itseni sukupuolitusta odottaa, sanon olevani mies. Tällä tarkoitan nykyisellään ruumiini lisäksi lähinnä sitä, että minulle luonteva seksuaalinen roolini on ennemmin miehen rooli ja se varsin pieni osa ihmisistä, johon vahvimmin samaistun, on tyypillisesti tällaisia muottiin sopimattomia miehiä kuin minäkin. Olen yrittänyt aikuisena muodostaa terveitä suhteita miespuolisiin ihmisiin, mutta se tuottaa yhä vaikeuksia. Olen tottunut odottamaan toksisuutta.