Olen yhä enemmän sinut sen kanssa, että sukupuolikokemukseni ei ehkä ole staattinen tai yhdellä sanalla täydellisesti määriteltävissä.
Lapsena olin poikatyttö, teininä odotin kovasti ympäristöni hehkuttamaa naiseuden kukkaan puhkeamista ja jotain aikuistumisen tuomaa sukupuolikokemuksen selkenemistä, jota ei sitten maagisesti tapahtunutkaan. Nuorena aikuisena en toisinaan ajatellut asiaa juuri vaan keskityin vain muuhun, toisinaan toivoin, että dysforiani “vahvistuisi” transmiehisyydeksi.
Yhtä monimutkaista ja ajatustyötä vaativaa kuin sukupuolikokemukseni marginaalisuus on ollut sen ambiguiteetti. En edelleenkään oikein tiedä mitä termiä käyttää itsestäni. Olen yhä enemmän sinut sen kanssa, että sukupuolikokemukseni ei ehkä ole staattinen tai yhdellä sanalla täydellisesti määriteltävissä. Suoraan kysyttäessä määrittelen itseni suunnilleen muunsukupuoliseksi. En koe tarvetta sen enempää väistellä aihetta kuin “tulla kaapista” kenellekään.
Sukupuolikokemukseni ei oikeastaan näy elämässäni eksplisiittisesti juurikaan. Elämässäni ja identiteetissäni on paljon muutakin, ja sekä iloni että ahdistukseni tulevat juuri nyt muualta. Se tuntuu minulle sopivalta. Lähinnä minusta tuntuu hassulta mitä kaikkea jotkut olettavat toisista sen perusteella, minkä he olettavat toisen genitaalien olevan. Tiedän olevani siten etuoikeutetussa asemassa, että ympäristöni on sateenkaarimyönteinen enkä juuri törmää syrjintään arkielämässäni.